Merkkivaatteissa hinta on suurempi, mutta tuottajat eivät
kalliista hinnasta huolimatta saa kuin pienen osan vaatteen tuotosta. Näissä tapauksissa
voittaja on luonnollisesti tuotemerkki, jolle tuotteen brändilisä jää. Brändin tuoma lisä vaatteelle voi myös olla
elämyksellisyyttä, tarkoituksenmukaista kuulumista tietynlaiseen
vaatekulttuuriin sekä tietynlaista (yleisesti tunnettua) asennetta.
Vaatteen materiaalion myös yksi asia, mikä vaikuttaa hintaan. Yleisesti kalliimpina (mutta laadukkaina) pidettyjä materiaaleja ovat nahka, silkki ja tietyntyyliset hienommat villat. Juuri luonnonkuituja pidetään monesti kalliimpina, kun taas synteettisiä tekokuituja halvempina. Tämä johtuu pitkälti siitä, että tekokuituja on helppo mekaanisesti koneilla valmistaa, toisin kuin esimerkiksi silkkiä, jota ei ole vielä ihminen keinotekoisesti pystynyt valmistamaan.
Suurissa erissä valmistettavat massatuotannon vaatteet ovat
luonnollisesti halvempia kuin harvinaisemmat, yksityiskohtaiset tai jopa
käsintehdyt vaatteet. Käsintehdyt tuotteet vievät enemmän aikaa, joten ne myös
maksavat enemmän palkoissa ja muissa kuluissa. Lisäksi kun käytetään ekologisia
materiaaleja, ja tuotantomäärät ovat pienet, tulee kankaille ja koko tuotteelle
enemmän hintaa.
Pääsääntönä on, että mitä vähemmän välikäsiä (esim.
alihankkijat, tehdas, maahantuoja, kauppa) tuotteen päätymisessä kuluttajille
on, sitä enemmän tekijöille jää rahaa. Myös kauppa ottaa välistä oman osuutensa
vaatteiden hinnasta. (Yleisesti kaupalle jää n. 50-60% tuotteen koko hinnasta).
Verkkokaupoissa pyritäänkin usein vähentämään välikäsiä ja solmimaan sopimuksia
eri yheistyötahojen kanssa, jotta saadaan tavarat toimitettua kuluttajalle
mahdollisimman suoraan. Verkkokaupassa voivat jakeluketjusta jäädä pois
esimerkiksi maahantuojat (verkkokauppiaat voivat toimia tällaisina itse) sekä
erilaiset keskusvarastot. Verkkokaupoilla ei välttämättä myöskään ole fyysisiä
tiloja (elleivät verkkokaupat sitten toimi yhdessä kivijalkamyymälän kanssa)
tai varastointia, jotka lisäävät kuluja.
Monen tuotteen kohdalta tuotanto on pitkälti suunnattu
Aasiaan, koska siellä on esim. Suomeen ja muuhun Eurooppaan verrattuna halpaa
työvoimaa, suuria tehtaita sekä helposti saatavilla materiaalia
vaateteollisuuteen. Tuotannon osuus vaatteen hinnasta on yleensä todella pieni.
Etenkin siihen nähden, että tuotantoon luetaan mukaan leikkaus, ompelu, värjäys,
painatukset ja viimeistelyt. Luonnollisesti mitä pienempi vaatteen hinta on,
sitä pienempi osa siitä jää tuotannon osapuolille. Myös tuotannon valvominen
lisää kustannuksia ja vaatteen hintaa, kun tulee taas yksi välikäsi lisää,
jolle maksaa.
Siinä voi sitten miettiä kuinka monta eurosenttiä jostain
kymmenen euron paidasta jää tekijälle.
Ps. Mikäli joskus täytyy itselleen tai jollekin muulle
perustella kalliita vaatehankintoja, kannattaa laskea huvikseen vaikka suosikkifarkkujen
hinta käyttökertaa kohden (CPU= cost per use), niin eipä siinä hirveistä
summista ole kyse...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti